Yhtyeen elämä Mia Simanaisen silmin:
Jonakin iltana ennen nukkumaanmenoa vuonna 2013 pohdin makuuhuoneessa ääneen seuraavaa: “Kyllä nyt täytyy pian laittaa se uusi bändi pystyyn. Mitäs sanot jos siinä oliskin laulu ja huilu, ja viola da gamba…?” Johon mieheni Kari Ikonen reippaasti tokaisi: “No mä voin tulla siihen soittamaan moogia.”
Ajaton-kvartetti debytoi Musiikkitalolla Sibafest -konsertissa v. 2014 tammikuussa. Yhtye näytti silloin tältä:
Siinä olivat Mia lauluineen, uusine haaveineen ja visioineen, Kari Ikonen pitkäaikaisen rakastettunsa moog-syntetisaattorin kanssa, Kari “Sonny” Heinilä hienojen huilujensa ja Mikko Perkola viola da gambansa kera. Musiikillisia makunystyröitä hivelevä kokoonpano, hyvin erikoinen ja tasapainoinen. Tarkoitus oli luoda jotakin uutta ja erilaista musiikkia, tyylirajatonta, improvisointia hyödyntävää, kamarimusiikillisella otteella. Niin alettiin, ja ääninäytteitäkin tuosta hienosta alusta löytyy.
Mutta jo seuraavan vuoden aikana Heinilän korva alkoi oireilla niin vakavasti, että hän lopulta vetäytyi soittamisesta kokonaan. Se oli meille traagista – jo entuudestaan pitkäaikainen soittokumppanimme, huiluvirtuoosi Heinilä oli kertakaikkiaan korvaamaton. Päätimme luopua huilusta ja katsoa muusikkovarantoa laajemmassa kuvassa. Siellä pilkottikin eräs eksoottinen erikoisuus – aivan toista maata – bandoneonisti Henrik Sandås. Ja voi kun siitä tulikin mahtavaa! Seuraavina vuosina otettiin kaikki ilo irti monenlaisista musiikeista. Improvisoitiin muuallakin kuin musiikissa, kaikkialla. Naurettiin kippurassa kaikki harjoitukset ja kiertueet. Soitettiin hienoja konsertteja, äänitettiin levy ja toinenkin. Vauhdin hurmassa odotukseni jatkosta olivat valtameren kokoiset.
Mutta sitten Mikko alkoi voida kehnosti. Häntä piinasi MS-tauti ja kaikki muuttui kovin epävarmaksi. Myös koko maailma sairastui koronavirukseen. Saman vuoden syksynä oli tulossa toisen levyn julkaisukiertue. Muutamaa viikkoa ennen sitä Mikko liukastui kotikalliolla ja jalka oli paketissa. ”Nythän tää menee ihan päin mäntyä!” sanoin minä – – – koska, myös gambavirtuoosimme oli kertakaikkisen korvaamaton – ja koska oli tulossa levynjulkkarit, ei voitu miettiä tilalle estottomasti jotakin aivan muuta soitinta, vaan alettiin pikapikaa huhuilla sellistipelastajaa. Kuka ottaisi tilanteen haltuun nopeasti, nokkelasti, ja kuka sellisti improvisoi, eikä pelkää erilaista musiikkiamme, ja kuka osaa ja suostuu tuuraamaan gambaa? No, tietenkin Markus “Maukku” Hohti – hän pelasti tilanteen, ja tosiaankin hohti kyvyillään – saatiin kuin saatiinkin soitettua kiertue nipin napin koronasulkujen väliin auenneella väliajalla.
Siis loistavaa! Kyllä muuten, mutta olin jääräpäisesti kiinni Mikossa ja gamban soundissa, enkä suostunut pitämään ratkaisua lopullisena. Siitä tuli pitkä rospuuttoaika, jolloin kuitenkin noin vuoden ajan soitettiin keikkoja Maukun kanssa, ja taas koettiin uutta, ja makusteltiin jotakin toisenlaista erilaista. Sekin oli huippua koska Maukku oli huippu. Ja lopulta tervehdyin päästäni, ja ajattelin: sello on ok.
Mutta sitten aloin kuvitella olevinaan ovelasti, että jos meillä olisi kaksi sellistiä ja toiselta katkeaa käsi, toinen on terve. Tosiasiassa olin kamalan ahne halutessani kahta, ja keskityin epäolennaiseen. Toisaalta, ihan vähän vielä ajattelin, että jos Mikko kuitenkin… eli haaveilin kolmesta. Asia jäi mietintämyssyyn, kunnes joku mainitsi “sen Aino Juutilaisen” – sitten innostuin taas.
Oli tulossa eriskummallinen keikka todella erikoisessa paikassa, nimittäin Pekka Ervast -temppelissä Jyväskylässä. Otettiin soittovuoro Ainolle ja pyydettiin hänet mukaan. Treenileiri pidettiin Henrikin luona joulukuun hämärissä oloissa, Säynätsalossa. Palkkaa sai apurahasta vain satasen. Ja kun molemmat paikallislehdet sössivät sovitun mainonnan, paikalle tuli vain kourallinen ihmisiä, … näin ollen soitimme muun muassa Pekka Ervastin, edesmenneen teosofi-okkultistin, profiilikuvalle joka leijui temppelin seinällä irrallisen oloisena. Ehkä niin, mutta hänen korvansa kuunteli meitä tarkkaan, ja temppeli oli kaunis. Ja tämän kaiken kanssa, mukaanlukien musiikkimme, Aino oli ihan ok, ei ollut mistään liian kummissaan tai huolissaan – päinvastoin.
Soitettiin siis lisää, ja taas verevämmin lisää, uutta ja taas erilaista, …kunnes eräänä päivänä tajusin, että Ajattomassa soittaa nyt sellisti, nimittäin yksi ainokainen sellisti – ja sillä selvä. Oli myös niin, että vaikka Mikon vointi aikaa myöten parantui huomattavasti (-upea juttu!) ja hän on esiintynyt ja soittanut sittemmin taas paljon – uusi ohjelmistomme on tällä välin luotu Ainon kanssa, hänen rohkeasti läsnäolevan sellonsoiton kera. Kolmas levy julkaistaan syksyllä 2025.
Tämän nyt jo 11-vuotisen kaaren päätteeksi voin todeta vain, että rakastan koko matkaa; olen kaikesta ja kaikille sydämeni pohjasta kiitollinen. Tänään he ja me, kaikki mainitut muusikot, olemme aina edelleen korvaamattomia – Ajattoman taiteilijoita, kukin ajallaan.
